Yksin):

En ole kadonnut, vaikka viikkoon en ole tänne kirjoittanutkaan. Kamppailen epätoivoisesti ahmimis himoa vastaan huonoin tuloksin. Yritän kuitenkin vähentää päivittäistä kalorimäärää etten lihoaisi vielä enempää! Paino kävi jo 64.4 kilossa tällä viikolla ja tänään se oli 63.3 aamulla kun vähän vähensin syömistäni ja oon taas liikkunut. Edelleen yritän siis päästä näsitä kiloista eroon mutta olen tunne syöjä ja nyt on ollut pitkään vaikeaa kun mielialat heittelee ja tuota väsymystä on ollut.
Syön myös yksinäisyyteeni ja aina järkeilen että miksi vien itseltäni jopa herkuttelun ilon pois kun ei ole muutakaan tekemistä yksinäisinä iltoina): viikonloput on vaikeita jos on vapaata kun oon paljon yksin ellei ole jotain harrastuksiini liittyvää menoa. Olen ystävätön): enkä tiedä osaisinko edes olla enää kenellekään ystävä, niin kauan olen ilman oikeaa ystävää jo ollut): näinä kevätpäivinä olisi kiva lähteä jonkun kaverin kanssa vaikka terassille jos tarkenee tai vaikka kävelylle.
Haaveilen elämääni asioita jotka ovat monille ihmisille itsestään selvyyksiä. Mistä ne sitten murehtii/haaveilee kun on ystävät ja asiat ns. mallillaan? Ehkä niillä on sitten huolena mitä laittaa päälle kaikkiin menoihin? Ja miten ehtii tavata kaikkia ystäviä? En tiedä minulla ei ole koskaan sen kaltaisia murheita ollut.
Joskus ajattelen 'realistisesti' että voisin päättää elämäni koska usein tuntuu ettei siinä ole mitään miksi eläisin paitsi siksi ettei tulisi paha mieli perheelleni. Joskus asiat olivat toisin ja minulla oli suunnitelmia. Se oli silloin kun olin kihloissa ja olin löytänyt ihmisen kenen kanssa aioin jakaa lopun elämäni, mutta sitten tapahtui kaikkia asioita ja tuo 'unelma' särkyi. Tipuin korkealta ja kovaa. En ole vieläkään päässyt tuon asian yli enkä pysty vieläkään uuteen suhteeseen.
Olen edelleen yhteydessä eksääni ja välillä jo palaamassa hänen luokseen kunnes taas jänistän ja vetäydyn turvalliseen yksinoloon, jossa kukaan ei voi enää särkeä sydäntäni vaikka samalla särjen sitä olemalla yksin.